Sain aamulla vision ku kello soi 04.15. Tänään mä lähden töiden jälkeen hiihtään. Vois tehdä siis jotain liikunnallistakin tän laiharin eteen. Soitin iskälle tossa sit päiväsellä, että haeppa mun sukset esille! I: Mihin sää meinaat mennä hiihtään? Etkai vaan mökille? Raukalla jääny traumoja viimekertasesta. E: No en ku ihan vaan Takajärvelle.
No, hohhoi heti näin alkuun. Oon aina kadehtinu niiden himohiihtäjien tiukkoja hiihtohousuja, näyttää niin samperin tehokkailta ja virtaviivasilta. Tilasin sit itelle kans semmoset. Se on kattokaas tyyli ennenkaikkea. Vähän vaan ahisti ku ne on aika tiukahkot, mut hyvin joustavat kuitenkin.
Ekat 20 metriä, nautin olostani täysin rinnoin. Raikas pakkasilma kulkee mun keuhkoissa, ihana auringonpaiste, suksi luistaa hyvin. Vähän liianki hyvin, lipsuu, lipsuu, lipsuu. No ei sit luistella, lykitään ladulla. Ihanaa tämä hiihtäminen tosiaan, aurinko paistaa, pakkasilma. No saatana, nyt aukes monon nauha. Solmittuani sen niin hyvä fiilis jatku: ai että ihana auringonpaiste ja ihana pakkasilma. Perkele että vaan alkaa tuntuun tää lykkiminen käsissä, ja vähän muuten ottaa keuhkoihinki... Kuinkahan helvetin pitkä tää olikaan tää reitti?
No mä hiihdän ainaki niille kirjoille asti. Kunto alko hiipuun, kaikki meni ohi. Ja vastaantuleville piti jokakerta esittää himourheilijaa hiihdin ihan talvisodan hengessä, ja ärisin että "latua perkele". Sit ku ne hävis näkyvistä, raahasin sauvoja perässä ja löntystelin menemään.
Mun ripset oli tässä vaiheessa jo niin paksussa kuurassa että en enää nähny kunnolla eteen. Sit sen loputtoman hiihtämisen jälkeen, vihdoin ja viimein ne kirjat alko häämöttään.
Kirjotin sinne yleiseen kuntokirjaan että: Eme reipas Aittola. Voitte käydä vaikka tarkistaan.
Ajattelin että oh well, ku tänne asti on tultu niin mähän kierrän tän lenkin kokonaan. Paha virhe.
Siinä lykkiessäni tunsin että alkaa kroppa kangistuun kylmyydestä ku tosiaan se mun vauhti ei ollut mitään päätä huimaavaa. Ne typerät hiihtotrikoot, ei kyllä pidä lämpöä. Mun peffa oli tosi jäässä, ja jos nyt näin suoraan sanotaan ihan valehtelmatta että, mulla oli hiiren kantava jää römpsässä. Kyllä, niin kylmä mulla oli.
Loppuvaiheessa en enää tuntenu mun jalkoja, toivoin vaan että ne liikkuu.
Sitten tuli se iso mäki, jota olin innolla odotellu. Se on paras koko reitissä. Kiljuen laskin sen alas, ja oisin laskenu uudestaanki mut mietin että pikkusen liian rankkaa se ylösmeneminen. Alitajusesti oon varmana pyyhkiny muistista sit sen toisen mäen joka mun piti tampata ylös. Meni varmaan puolituntia että pääsin sinne huipulle. Sit olin ihan -lääh lääh, ja räkä valu ja mua itketti ja paleli, naama oli niin kuurassa että en ees tienny semmosten karvojen olemassaolosta. Mulla oli kuuraviiksetki. Tulee semmonen komeahko mies, ja oikeen ilosesti että : Tervee! Äkkiä kasvoille niin viehko hymy ku siinä tilanteessa vaan voi ottaa. Ja yhtä ilosesti tervehdin takas. Oiva paikka iskee sporttisia miehiä. Suosittelen.
Ongelma. Tää latuhan haarautuu, kumpaan suuntaan mun pitää lähtä? Ai kato tuollahan on tuo kartta. Lykin muka nokkelana tyttönä sitä tulkitseen kunnes tajusin että en oo Minna Kauppi. Ymmärtäny siitä yhtään mitään. En ees tienny missä olin. No luotin mun intuitoon ja lähin sille ladulle, missä oli mukavan näkönen alamäki. Ilosesti laskin sen alas ja aikani siinä lykin kunnes: MISSÄ HELVETISSÄ MÄÄ OON?
Vähän aikaa tutkailin aluetta, ja tajusin että tuollahan on tuo Kannustalo mikä on mun unelmakoti. Mää oon saatana NAUSKASSA! Miten perse mää täällä oon?
Ei ollu itkupotkuraivarit kaukana. Ei auttanu ku kääntyä takas, ja kivuta sitä mukavaa mäkeä takasi ylös. Siitä sitten sille toiselle ladulle. Musta tuntuu että sitä reittiä on pidennetty roimasti. Hetken jo luulin että oon takitsulla, niin en hitto ollukko jungossa. Musta tuntu että en ikinä pääse kotia. Aloin tekeen niitä juttuja mitä tein lapsena, eli löin sauvoilla puihin ja pudottelin lumia niistä, tein sydänkuvioita sauvoilla hankeen. Niin epätoivoinen aloin oleen.
Oli valoisaa kun menin hiihtään, oli pimeää kun tulin hiihtämästä. Mut ei huono ohitin mä yhen hiihtäjän. Semmosen viisvuotiaan tytön. Rispektii.
Nyt oon niin jäässä että istun patteria vasten viltin kanssa. Pyllyssä ei oo vieläkään tuntoa.
Kuka helvetti tän urheilun on keksiny?
Taijan lähtä sulattaa itseni kuumaan suihkuun!
Terkuin mä, "urheilijanuori"
Ps: En suosittele tätä lajia kenellekkään, varsinkaan jos et oo syöny.
Pps: Osa hiihtäjistä tuli mua 10 kertaa vastaa. En käsitä miten ne teki sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti